lauantai 6. kesäkuuta 2015

Ensimmäisen hostvuoden loppu

Nyt se sitten loppui. Ensimmäinen hostvuotemme. Äkkiä meni aika, aivan liian äkkiä. Abigailista tuli todella suuri ja tärkeä osa perhettämme. Ihan hirveältä tuntui päästää hänet takaisin kotiin, kun tietää että koti on toisella puolen maapalloa. Lentokoneet toki kulkee, mutta perheellisenä meille se matkustaminen ei ole niin yksinkertaista kun on lapsia ja lentopelkoinen mies. Ja rahallisestikin iso paukku lentää koko perheen kanssa jenkkeihin, mutta ehkä joskus vielä. Vaikka sit eläkkeellä...? Ikävään se ei kyllä auta jos vasta silloin nähdään seuraavan kerran. Onneksi Abigail on luvannut myös palata Suomeen vielä jonain päivänä.  Ehkäpä koko perheen kera. Toivottavasti tulevat sitten kaikki meille yöpymään. ♥

Tämä postaus on siis tällä erää ainakin blogini viimeinen. Jatkamme syksyllä hostperheenä ihanan nuoren Italialaisen naisen kanssa, mutta en ole vielä ajatellut jatkanko blogia (nimeä ja kuvausta muokkaamalla se toki onnistuisi jos aikaa ja kiinnostusta on riittävästi). Toivon kuitenkin edelleen että olen tällä blogilla saanut innoitettua jonkin muun hostperheen pitämään omaa blogia jotta saisin asettua välillä lukijan osaan. ;) Ja jos ei bloggaamaan, niin toivon että olen ainakin innostanut muita perheitä hostaamaan. Tämä on kokemus jota ei voi kuvitellakaan etukäteen. Toki perheitä on erilaisia, kuten myös oppilaita, mutta puhumalla yleensä kaikesta selviää! Lisäksi ainakin Sts:lläon todella toimiva aluevalvoja systeemi, meidän ja Abigailin on aivan huippu sellainen. Hänen kanssaan on suuri ilo jatkaa hostaamista ensi vuonna! Kiitos sinulle! <3

Hostvuoden viimeinen viikko oli kiireinen, kun se oli myös koululaisten viimeinen kouluviikko ja saimme myös Abigailin äidin meille viimeiseksi viikoksi kylään. Oli kunnia saada tutustua myös Abigailin äitiin, ihana, sydämellinen ihminen. Meillä oli yhdessä MONIA antoisia keskusteluja viikon aikana. Amerikkalaiset ehtivät viettää yhdessä aikaa Helsingissä, Lahdessa ja ihan tässä maalaismaisemissa meillä. Leivottiin Karjalanpiirakoita ja valmistauduttiin Abigailin Suomen valmistujaisjuhliin meillä. Eli ainakin äiti pääsi näkemään ihan meidän perusarkea mutta myös juhlaa. Abigailhan valmistui tällä viikolla siis High schoolista ja halusimme juhlistaa hänen suurta juhlaa myös meillä, kun emme paikan päälle päässeet näkemään. Vitsailtiin kyllä vuoden aikana että josko Sts yllättäisi lentolipuilla meidät. :D
Lukion kevätjuhla alkoi täällä vasta klo 11, joten ehdimme kaikki yhdessä ensin oman eskarilaisen kevätjuhlaan joka tietysti oli kovin erilainen lukion juhlasta. Toivottavasti Abigail ja hänen äitinsä nauttivat molemmista juhlista. Lukion juhlassa Abby lauloi ja täten myös itketti äitiä ja hostäitiä katsomossa. Muuten juhlapäivänä kotona osattiin ainakin meidän perheen osalta olla suht rauhallisina itkemättä. Olimme siis kutsuneet vain lähimpiä ystäviä ja sukulaisia meille nostamaan onnittelumaljaa Abigailille ja tietysti söimme myös yhdessä. Halusimme tarjota suomalaisia, perinteisiä ruokia: Savuporokiusausta, makaronilaatikkoa ja jauheliha-juuresvuokaa jota itse teen aina silloin tällöin. Lisäksi tietysti salaattia, leipää ja jälkuruoaksi erilaisia kakkuja (joita meni sitten pakastimeen asti kun ei kukaan jaksanut enää niitä syödä)! :D Vieraat viipyivät iltaan asti ja saatiin viettää yhdessä todella ihanaa kesäpäivää ja iltaa.
Sunnuntaina sitten nukuttiin pitkään ja vietettiin perheen kesken rauhallista aikaa. Kävimme myös yhdessä syömässä ravintolassa, koska Abigailin perhe halusi meille kaikille tarjota ruoan. Ajelimme myös lähi järven ja joenrannan kautta kotiin. Pojat ja Abigail uskaltautuivat kastautumaan polviin asti järvessä. Kylmäähän se vesi vielä on toki. Abigail ja hänen äitinsä antoivat myös kirjeitä ja kortteja meille illalla jossa kertoivat kokemuksista ja kiittivät meitä auliisti. Itse emme olleet osanneet varautua kirjeillä, toivottavasti olemme osanneet pukea kaiken kiitollisuuden ja rakkauden sanoiksi jo aiemmin tai tässä myllerryksessä nyt.
Illalla oli sitten ensimmäiset hyvästit kun pojat menivät nukkumaan ja yöllä oli lentokentälle lähtö. Aika raastavaa oli nähdä "omien" lasten (oma 6v ja vaihtari) itkua eron ja ikävän vuoksi. Itku tulee väkisin nytkin silmiin kun ajattelee. Nuorempi 4v poika ei ihan vielä niin osannut tunteitaan erosta ja ikävästä näyttää. Niitä tunteita on sitten nähty kiukutteluna ennen ja jälkeen lähdön.....

Maanantai aamuyönä oli sitten herätys lentokentälle lähtöön. Ekat itkuthan tuli tässä kotona kun 6v heräsi Abigailin lähtöön ja hostisän kanssa viimeiset halit pihalla vaan yllytti itkuun enemmän. Valoisana kesäyönä ajaminen kentälle oli aikas erikoista ainakin Amerikkalaisille. Valoisia kesäöitä ei itse niin tajua eikä ajattele kun on täällä aina asunut ja elänyt. Kentällä jonotin heidän kanssa laukkujen jättöä ja saatoin turvatarkastusjonolle jossa oli sitten meidän eron hetki. Kipeää teki ja itku tuli kaikilla kolmella. Vaihdettiin halauksia ja itkettiin lisää. En millään olisi osannut uskoa että reaktio voi olla näinkin kova! Kun viimeiset vilkutukset ihmisjoukon yli oli heilutettu, oli minullakin kotiinlähdön aika. Itkusta ei kyllä tullut loppua ollenkaan kun käynnistin auton ja radio alkoi soittaa "Born in the USA". Tuosta laulusta oli aina aika ajoin puhetta ja kuittailua Abigailin kanssa, kun ensimmäisen kerran siitä puhuessamme hänellä ei ollut hajuakaan mikä se oli. :D
Koko päivä meni aika pitkälti ikävän itkemiseen. Kyllä oli todella raskasta erota niin rakkaaksi tulleesta ihmisestä. Ja tippa tulee linssiin aina näitä kokemuksia ja Abigailia ajatellessa. Yhteydenpitohan sinänsä on helppoa tänä päivänä, mutta eihän se sama ole kun on tässä eletty perheenä. Välitetty ja rakastettu vaihtaria kuin omaa lasta. Alusta asti olemme puhuneet kaikista asioista yhdessä,olleet avoimia ja luottaneet toisiimme, olleet tiukkojakin säännöissä, muistutelleet koulunmenoajoista, viettäneet yhdessä paljon aikaa ja muutenkin kohdelleet kuten kohtelisimme omaa sen ikäistä lasta. Toivottavasti Abigailin ystävät ja sukulaiset ovat ottaneet hänet vastaan parhaalla mahdollisella tavalla! Varmasti ihanaa, mutta hassua kymmenen kuukauden jälkeen olla vihdoin kotona. Hiljaista on siis meillä nyt kun hyvästit on jätetty. . .

Joten Abigail jos luet tätä; we will always love you! Thank you for coming to our life! You're perfect just the way you are and don't ever believe anything else! Trust more yourself! You're good if you only believe and trust yourself! And no matter what happens in your life, here will always be a home and place for you too, in our home, in our hearts! ❤ We love you so much! https://www.youtube.com/watch?v=DVXq31F5r9k